Niukkuus ja onnellisuus, häviö ja voitontunto, suru ja ilo – voivatko ne käydä käsi kädessä?
Tässä näytelmässä ne voivat. Ja tämä tarina pyrkii olemaan tosi. Se kertoo elämästä Suomen maaseudulla heti sotien jälkeen, 40-luvun lopulta aina 50-luvun alkuun. Näytelmän teksti perustuu haastatteluihin ja nojaa paljolti tositapahtumiin.

Moni tuon ajan elänyt sanoo, että jälleenrakennusaika oli Suomen kansan parasta aikaa. Saatiin taas tanssia, saatiin taas pussata omaa rakastettua mielin määrin. Saatiin panna hihat heilumaan toden teolla – olkoonkin, että ne heiluivat kohtuuttomia sotakorvauksia naapurille. Saatiin nauttia oikeaa kahvia ja saatiin syödä appelsiini, saatiin sakkariinin sijaan oikeaa makeaa suuhun. Propagandan ja suru-uutisten sijaan radiosta kajahti lauantain toivotut ja tanssilavojen liepeillä heilahtelivat tyttöjen halukkaat kellohameet. Jossain kajahti myös Amerikan jazz soiton sekaan…

Kaikilla oli tekemistä, eikä kukaan ollut tarpeeton. Mitään ei ollut liikaa, tuskin edes tarpeeksi, mutta pula-ajan koulima mieli riemuitsi vähästä ja vaatimattomastakin. Turhuuksien perässä ei juostu, vaan tarpeellisen. Ihmisillä oli hyvä mieli ja puhdas omatunto – kasvava hyvinvointi tuntui aidolta eikä maistunut tuhlaukselta ja mässäilyltä – siinäkö piili tuon ajan onnellisen ajan salaisuus? Ja missäs kohdassa se loppui? Ja miksi se loppui? Saataisiinko se takaisin – jos se kerran onnellista oli? Vai oliko se?

Tanssiin kutsua esitettiin Kesäteatteri Tammenrannassa kahtena kesänä ja sitä kävi katsomassa noin 4000 katsojaa.